Keittiöpsykologi: Vähän uskosta. uskomuksista ja yhteisöllisyydestä

Tämä kirjoitus sai alkunsa kun Suomessa on nyt viikonloppuna Lestadiolaisten Suviseurat.
Tapahtuma on taas kerännyt yhteen kymmeniä tuhansia ihmisiä ympäri maata. Moni tulee pitkänkin matkan takaa tapaamaan ystäviä ja sukulaisia. En uskontoa sinällään lähde perkaamaan kun en siitä tarpeeksi tiedä mutta se mikä minulle tapahtumasta välittyi kun katsoin videota oli lämpö ja lähimmäisen rakkaus.
Nuoret ja vanhat. Monta kertaa mukana olleet ja ensikertalaiset. Kaikki yhdessä tärkeän asian äärellä. Kukaan ei jää yksin. Ketään ei unohdeta vaan kaikki ovat yhdessä viettämässä vuoden tärkeintä juhlaa. Tämä osoittaa sen että vaikka joku viihtyy hyvin yksin olematta yksinäinen niin myös yhteisöllisyyttä tarvitaan.

Nykypäivänä kun jokainen on ihminen on yksilö joka on vastuussa itsestään niin tarvitaan myös vastuuta muista lähimmäisistä. Kuitenkin pitää aina muistaa se että jos ajattelee ensin itseään se ei ole itsekkyyttä vaan ihminen joka ei voi hyvin ei pysty auttamaan muita. Lentokoneessakin henkilökuntaa ohjeistetaan että ensin happinaamari omille kasvoille niin silloin pystyy auttamaan matkustajia.
Ainakin näin olen jostain lukenut.
Tämä on näitä asia jota ei aina tule ajatelleeksi. On itsekkyyttä ja itsekkyyttä. Kaikki ”oman itse ensin” ajattelu ei ole huono asia. Aina yksin oleminen ei tarkoita että ihminen olisi yksinäinen. Vaan hän vain viihtyy omassa seurassaan eikä ”tarvitse” muita.

Mitä uskontoon tulee kun Suviseurojen tiimoilta tätä kirjoitan.
Niin Itse en varsinaisesti kirkko uskovainen ole mutta en ateistikaan. Uskon että jokin suurempi voima meitä ihmisiä ohjaa. En lähde mihinkään viimeisten päivien odotukseen mutta uskon että ihmiskunta on vedenjakajalla. Sotien, pelon ja vihan kyllästämänä ihminen hakee jotain parempaa.
Sitä rauhan aikaa kun aseet vaikenee. Sitä en tiedä milloin ja miten mutta jokaisella on tähän oma näkemyksensä.

Minun omat ajatukseni eroavat paljolti näistä mitä uskovat puhuu mutta on myös paljon yhteistä. Minulla ei ole nimiä, ei kirjaa eikä rituaaleja. Katseeni kohoaa kyllä taivaalle mutta eri ajatuksin. Tämä saattaa joskus tuntua foliohattuilulta mutta me emme ole täällä yksin. Tässä syntyy välillä skismaa koska ihminen on ihminen. Se oma kanta on oikea ja toisen väärä. Kuitenkaan elämä ei ole mustavalkoista ja saattaa olla että kumpikin on väärässä tai kumpikin on oikeassa. Olemme kuitenkin ihmisiä ja jostain olen joskus lukenut että ihminen käyttää vain murto-osan aivokapasiteetistaan.
Tiedä sitten pitääkö paikkansa.
Mutta jos jossain on äly joka on ihmistä edellä niin siitäkään emme voi olla varmoja. Mitään ei voida todistaa ja silti sitä ei voida poiskaan sulkea. Kaikesta viisaudestaan huolimatta ihminen on vain pisara maailmankaikkeuden meressä. Nuorisoa olemme lajina kun vertaa maapallon ikään. Enkä tässä lähde pohtimaan ihmisen alkuperää kun sitäkään ei ole pystytty varmuudella todistamaan.

Mutta se mitä me sydämessämme ajatelemme ja tunnemme se on aitoa ja rehellistä uskosta, uskonnosta tai uskomuksista riippumatta. Maapallolla tallustaa miljardeja ihmisiä mutta kahta samanlaista ei ole vaan jokainen on ainutlaatuinen yksilö. Hyvässä ja pahassa.

Minulle tulee mieleen että nykypäivän elämä on vähän kuin suo johon ihminen on polultaan harhautunut. Rahan ja vallan houkuttelevat virvatulet ovat vetäneet pois turvalliselta polulta. Jokin vetää syvyyksiin eikä kukaan ole heittämässä sitä köyttä johon tarttua ettei vajoa.Tällä hetkellä myös Suomi ja muu maailma on vajoamassa suohon ja tarvitsee jonkun heittämään sen köyden että pystyy nousemaan takaisin tukevalle maalle. Mutta kuka sen heittää on arvoitus jonka ratkaisua meille ei kerrota.Sen vain aika näyttää mitä on edessä.

Tässä vähän ajatuksia elämästä. Sen kauneudesta ja rumuudesta.
Vihasta ja rakkaudesta.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä mutta sen ei aina tarvitse olla fyysistä. Myös ajatuksella on uskomaton voima. Kun ajattelemme lähimmäistämme niin hän tuntee sen sydämessään.
Tarvitsee vain herkät korvat ja tarkkaavaiset silmät niin huomaa ettei se elämä kaikesta raadollisuudestaan huolimatta aina olekaan niin synkkää.
Ihminen voi menettää omaisuutensa, terveytensä tai vapautensa mutta jos menettää toivon niin jäljelle ei jää mitään. Ollaan silti myös terveellisellä tavalla itsekkäitä. Se ei ole huono asia vaan oman mielenterveyden kannalta hyvä asia. Kaikki ei vain sovi kaikille. Se on asia joka pitää tässä ajassakin paikkansa sekä pitää kunnioittaa muita ja minä ymmärrän sen niin ettei hiero omaa ajatusmaailmaansa toisen kasvoille.

Tämä jäi käteen kun katsoin tunnelmia Suviseuroilta. Kunpa ihminen vielä joskus nousisi suosta johon on vajoamassa.
Odotan päivää jolloin aurinko ei laske vihan ylle vaan uusi aamunkoi on ihmisen uuden elämän ensimmäinen päivä.

Rauhaa rakkaat kanssakulkijat.