Keittiöpsykologi : ”kun elämä lyö korville sillä isolla kämmenellä eli yksinäisen keijun tarina tässä ajassa”

Kirjotan minä muodossa mutta maailmassa on paljon ihmisiä samassa tilanteessa. Tämä on omistettu kaikille tosielämän ”yksinäisille keijuille” myös niille fauneille ja peikoille.

Nykypäivänä elämä on hektistä on sekametelisoppaa ja ihmiset kulkee toistensa ohi näkemättä ketään. Omassa elämässä on tarpeeksi huolta niin enää ei enää jaksa muiden ihmisten huolia. Vaikka se olkapää olisi joskus tarpeellinen. Jokainen tarvii joskus halauksen. Se päältä vahva ei aina olekaan sisältä vahva vaan haluaa että hänet huomataan häntä kuullaan eikä vain ohiteta kun on tarve puhua. Elämästä on kadonnut nauru. Kun kuljet kadulla tai elät elämääsi kantaen ylläsi Harry Potterin ”näkymättömyysviittaa” sinut vain ohitetaan molemmin puolin, edestä ja takaa. Elät mutta et ole elossa. Sanotaan että kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan vaan pitää itse lähteä ulos maailmaan. Mutta se ei aina olekaan niin helppoa kuin sanotaan.
Ovessa on näkymätön lukko.
Ovi aukeaa kun menee kauppaan mutta kun ajatus lähteä jonnekin missä ihmiset kokoontuu niin eipä aukea ovi vaan menee tiukemmin kiinni – takalukkoon. Yleensä vielä löytyy joku tekosyyksi.
”kun nuo hiuksetkin on likaiset ja ne pitäisi pestä” en minä tänään jaksa, mutta sitten huomenna aivan varmasti lähden liikkeelle. Huominen muuttuu ylihuomiseksi, ylihuominen onkin ensi viikolla tai ensi kuussa. Lukko pysyy tiukasti ovessa. Tekosyy synnyttää uusia tekosyitä. Ei minulla ole rahaa eikä siellä kuitenkaan ole hauskaa.
En minä…. Ei nyt….

Sitten jos joskus saa sen lukon hetkeksi auki ja suurin odotuksin lähtee ulos niin päässä on kuitenkin ajatus ”ei siellä kuitenkaan ole mitään minulle” jolloin jo lähtiessä on epätoivon siemen kylvetty ja perillä haluaakin sitten äkkiä pois.
Ei osaa enää rentoutua.
Kaikessa näkee jotain huonoa.
Joku nauraa ”se varmaan nauraa minulle” tai joku puhuu kaverin kanssa ”nuo varmaan puhuu minusta” Näin ei kuitenkaan ole vaan yksinäinen mieli ylireagoi ja sitten on taas pakko lähteä pois. Sinne kotiin lukkojen taakse. Verhot tiukasti kiinni ettei se valo vaan pääse ikkunasta. Taas yksi epäonnistunut yritys edellisten ketjuun. No ehkä sitten joskus.
Aika kuluu, vuodet vierii.
Elämän korvapuustit ovat tuttuja.
Kaikki ei ole aina rahastakaan kiinni. Ihmisten empatia ja kadonnut taito kuunnella myös erilaista ihmistä on kortilla. Tai sitten ainakin minulla on taito eksyä seuraan jossa kaikki muut on erilaisia. Sekin on taito joskaan ei niin toivottu. Seurassakin voi olla yksin kun yhteinen sävel puuttuu.

Nyt eletään taas kevättä ja kevät on uuden elämän, toivon aikaa.
Kevät on tervetullut vieras koska sitten on taas kesä.
Mutta sepä ei olekaan kaikille se odotettu vuodenaika. Silloin saa kummastuneita pitkiä katseita kun sanoo ”tulispa pian syksy”
Ihmiset ainakin Suomessa ovat kesällä onnellisia pitkän talven jälkeen. Mutta eivät kaikki.
Minulle ne elämän korvapuustit ovat kesällä vielä karumpia.
Ovi saa lisää lukkoja ja verhot tummenee ikkunoissa niiden vaaleiden sijaan joita kaikki muut innoissaan ripustavat ikkunoihinsa.
Silloin herää toive että puhelin pirahtaisi ”hei lähdetkö illalla ulos”
Mutta puhelin on vaiti. Katsoo sinua kuin ilkkuen.
Ei tunne olevansa tärkeä kenellekään. Pitäisi itse lähteä liikkeelle – mutta kun se lukko ovessa ei ole kadonnut mihinkään.
Taas löytyy se tekosyy jonka varjolla on aivan liian helppo jäädä kotiin.
Omaan seuraansa. Voi vaikka puhua itselleen. Tai ihan vain olla ja kuunnella elämän ääniä pihalta.
Mutta tässä nähdään ettei se elämä aina niin helppoa ole vaikka se ulkopuolisesta saattaa siltä näyttää. Jokainen kaipaa joskus olkapäätä ja kuuntelevaa korvaa, lämmintä halausta. Lause joka on pieni mutta tärkeä ”minä olen tässä älä murehdi kyllä kaikki järjestyy”

Tässä vähän pääsiäisen pitkien pyhien paatosta. Nyt pitää vaan ravistella pölyt turkista ja suunnata katse tulevaisuuteen. Kohti uusia haasteita ja ”uutta syksyä”
Ollaan ihmisiä toisillemme.
Kuunnellaan eikä vain kuulla.
Nähdään toinen ihminen ihmisenä. Vahvakin on välillä heikko.
Kaikki arvet eivät näy ulospäin.
Mutta ne voivat vaalentua kun hiotaan ystävyyden hiekkapaperilla. Yksinäisyys on joskus siunaus joskus kirous.
Vaikka yllä on se Harry Potterin *näkymättömyysviitta” niin sieltäkin voi nähdä ulos. Muutetaan elämän korvapuustit oppiläksyiksi.
Elämä on joskus ihanankamalanihanaa mutta se on minun elämääni. Sitä ei voi kukaan toinen elää.

Rauhaa ja rakkautta kaikille rakkaat kanssakulkijat. Ollaan se olkapää tai lämmin halaus kun lähimmäinen sitä tarvitsee.