Kotikutoista pohdintaa keittiön pöydän ääressä miten ihmistä voi joskus ”lukea” tarkkailemalla hänen ilmeitään ja eleitään. Jopa välillä tilanteita joissa ”ääni ratkaisee” mutta saako tunteita näyttää vai pitääkö ne piilottaa. Voiko ihan joka tilanteessa tuoda tunteet mukaan?
Tässä tällä kertaa sekalaista, pohdintaa tunteista vähän kehonkielestä mutta myös sanojen käytöstä. En ole minkäänlainen asiantuntija mutta jonkinverran elämää takana on opettanut vähän tarkkailemaan ihmisiä eri tilanteissa. Kutsunkin itseäni välillä ”takarivin tarkkailijaksi” Sanoisinko että mielenkiintoista.
”Sanotaan että jos ihminen on rakastunut niin sitä ei voi peittää”
Mutta voiko tunteita hallita.
On ihmisiä joiden kanssa en lähtisi korttipöytään kun taas toisten rahat olisi helppo kyniä.
Kun lukee ilmeitä tai eleitä niin tietää onko pelaajalla hyvä vai huono käsi.
Pieni lapsi on hyvä esimerkki kun hän ei osaa teeskennellä. Hän on vielä tyhjä maalaamaton taulu. Lapsi näyttää rehellisesti onko hän iloinen vai surullinen, nälkäinen.
Kun elämänpuuhun tulee vuosirenkaita niin välttämättä se tunne mikä näkyy kasvoista ei olekaan enää aitoa.
Kasvot hymyilee mutta käsi selän takana puristuu nyrkkiin eikä hymy nouse silmiin asti.
Naurukin kertoo omaa tarinaansa. Onko se iloista, hersyvää suoraan sydämestä nousevaa vai hermostuneelta kuulostavaa. Kireän kuuloista ehkä väkinäistäkin joskus, kun ihminen ei tunne oloaan mukavaksi. Tai nykypäivänä myös usein, kun olo on turvaton. Naurulla voi myös peittää omaa epävarmuuttaan. Tässä ajassa on tosin ”muotia” hymyillä ja sanoa että kaikki on hyvin vaikka silmät kertovat toisenlaista tarinaa. Sanotaan että silmät ovat sielunpeili. Niistä voi nähdä onko ihminen sitä mitä sanoo olevansa. Joskus silmät ovat tyhjät vailla mitään elämää joskus lämpimät ja myötätuntoiset. Kädenpuristus voi olla tiukka ja rehellinen tai veltto ja välinpitämätön. Halauskin kertoo heti onko sydän mukana vai ei.
Myös keho voi kertoa paljon.
Peloissaan oleva on kireä ja jännittynyt vaikka omasta mielestään olisi kovinkin rento. Tulee mieleen jousi josta nuoli on lähdössä matkaan mutta ampuja pidättelee vielä. Vihaa täynnä olevan ilmeestä voi hyvin kuvitella että seuraavaksi tulee nyrkistä vaikka hän ei sano sanaakaan.
Rakkaus taas. Mitä siitä sanoisi.
Noh se on kuin sisäinen kutina jota ei voi raapia. Rakastunut haluaa syleillä koko maailmaa. Kaikki on ruusunpunaista. Hänen olemuksensa säteilee. Mikään ei saa rakastunutta ihmistä maan pinnalle vaan hänellä on kevyet kengät. Rakkaus antaa siivet.
Mutta voiko kaikessa mennä tunteella. Nykypäivänä on vähän erilaista kuin ennen. Ei ollut ennen soveliasta nauraa kovaan ääneen. Itkukin suvaittiin vain hautajaisissa.
Nykyään itketään vähän joka tilanteessa – miehetkin.
Nuo karskit äijät jotka ennen eivät tunteitaan ulos tuoneet itkevät julkisesti kaikkien nähden ja se on ihan normaalia jopa suotavaa.
Toki itku helpottaa mutta nykyään se on paljolti myös huomion hakuisuutta joskus jopa kyseenalaisin keinoin. Nykypäivän miehet ovat uusi lajinsa.
”Minä olen herkkä minulle ei saa sanoa mitään kun voin pahoittaa, mieleni” Naiset taas ovat niitä kovia ja karskeja ettei vaan kukaan loukkaa heitä. Se on keinotekoinen tasa-arvo. Pitää olla superfeministi eikä naisellisen pehmeä pullantuoksuinen. Osat ovat vaihtuneet naisen ja miehen välillä.
Luonnollinen auktoriteetti on kadonnut ihmisten käytöksestä.
Se ei tarkoita että mies vie ja nainen vikisee (tai nykyään kyllä vähän päinvastoin) ja lapset puhuu vain kun puhutellaan. Vaan se on oman sukupuolen sisäinen voima jota ei voi oppia. Se on saatu äidinmaidossa. Se antaa ihmiselle ohjeet elämään. Niin naiselle kuin miehelle. Nykyään kyllä on menty vähän kauas tästä. Onko nykypäivän pehmomies ja kova nainen osa luonnollista kehitystä. Minusta ei ole vaan se osoittaa että ihminen ei enää kunnioita toista ihmistä tai edes itseään.
Mitä tunteiden näyttämiseen tulee niin yhtenä omana lajinaan ovat ihmiset julkisissa ammateissa. Heidän ”kuuluu” puhua ja ilmehtiä tai elehtiä opitun kaavan mukaan.
”En lähtisi poliitikon kanssa korttipöytään”
Julkisuuden henkilölle on tärkeää millaisen vaikutelman hänestä saa joten se miten hän käyttäytyy on hyvin tarkkaan laskelmoitua. Hän puhuu hyvin, näyttää hyvältä, on luotettavan oloinen. Mutta onko se aitoa siitä voidaan olla montaa mieltä. Siksi tässä moni erehtyy kun tällainen julkisuuden ihminen ihan ”vilpittömästi” puhuu vaikka todellisuus on toinen. Se käsi siellä hymyn takana on nyrkissä tai kuten vanha kansa asian ilmaisee ”sormet ristissä selän takana” suu puhuu toista kuin mitä ajattelee. Niitä oikeita tunteita ei sovi näyttää ettei vaan imago kärsi. Aitous on kovin kaukana.
Ihmisen keho on kuin instrumentti jota elämä soittaa. Keho peilaa tunteita vaikka kuinka yrittäisi niitä piilottaa. Joskus se todellinen ihminen siellä sisällä on aivan erilainen kuin mitä antaa ulospäin. Vaatii tarkkaa silmää ja joskus korvaakin löytää aitous sieltä opitun ulkokuoren alta. Hyvä ei aina ole hyvää eikä paha pahaa vaan jotain siltä väliltä. Elämä ei ole mustavalkoista. Muita ihmisiä tarkkailemalla oppii myös itsestään paljon uutta – joka päivä.
Lisäys: päivän sometunnelmia
Nykypäivän sosiaalinen media on sitten vielä ihan oma lukunsa. Ihmiset eivät näe toisiaan tai edes tunne toisiaan. Siellä kun selailee niin moni kirjoittaa sellaista mitä ei välttämättä kasvotusten uskaltaisi sanoa saamatta aikaan tappelua.
Totuuden kannalta some on erittäin hyvä työkalu kun voi levittää sitä oikeaa tietoa. Tuoda totuutta julki. Varjopuoli on kun se suo mahdollisuuden purkaa tunteitaan nimettömänä, kasvottomana. Voi anonyyminä solvata ihmisiä joilla on erilaisia mielipiteitä kuin itsellä ilman että on mitään väliä mitä kirjoittaa. Sosiaalinen media on vähän sama kuin tuli. Hyvä renki huono isäntä jos tällaista ilmaisua voidaan käyttää. Vanhan laulun sanoin ”usko puolet mitä näät, älä mitään mitä kuulet…” eli kirjoita somessa mitä voit sanoa myös kasvotusten yöllä grillijonossa ilman että tulee kasvojen ”uudelleen muotoilu”
Näitä löytyisi taas romaaniksi asti mutta tämä on pieni kooste miten miellän tunteiden ihmeellisen maailman. Mutta tässä vähän kotikutoista pohdintaa elämästä ja ihmisistä nykymaailman kiehuvassa noidankattilassa.
”Paljon oppii kun joskus on vaan ihan hiljaa. Seurailee ihmisiä ja ympäristöään tarkkaavaisin silmin, avoimin mielin. Pitää tuntosarvet esillä”
Muistakaa myös että ”pimeintä on aina ennen auringonnousua”
GIPHY App Key not set. Please check settings