in

Keittiöpsykologi: Arvommekin ansaitsemme eli sitä saa mitä tilaa vai miten se menee!

Olin tuossa päivänä muutamana juhlatilaisuudessa. Se oli musiikkipitoinen ja vähän maakuntahenkinen. Yleisökin jo vähän varttuneempaa väkeä.
Yhteislauluna kajahti ilmoille vanha jo monille kansakoulusta tuttu laulu
’Arvon mekin ansaitsemme’ joskus 1816 eli pari sataa vuotta vanhaa tekstiä. Nyt kun sitä vertaa nykyaikaan niin ”ehkä vähän”
on ajat muuttuneet.

Pohdin vähän mitä laulun sanoista nousee mieleen noin nykyaikaan nostettuna.
Säkeistö säkeistöltä.
Tarinassa saattaa olla asioita jotka eivät ole ihan kuin kerrottu mutta ”taiteilijan vapaus” astuu voimaan kun luet tätä. Vastuu on lukijalla. Eli nyt lähdetään.

”Arvon mekin ansaitsemme
Suomenmaassa suuressa
Vaik ei riennä riemuksemme
Leipä miesten maatessa,
Laiho kasvaa Kyntäjällä
Arvo työnsä täyttäjällä”

Nykyaikaan tuunattuna jotenkin.
Eipä nykyään paljon maanviljelijää arvosteta noin päättäjien porukoissa. Maajussit on alistettu tukien varaan eikä enää saa päättää miten omaa maataan viljelee tai mitä hintaa tuotteistaan pyytää. Maanviljely on alistettu EUn tossun alle.

EUn ”jalkapanta” sanktioineen, droneineen toimii tiukasti viljelijän toimia seuraten. Raporttia toisensa perään. Myös karjankasvattaja tai maitotilallinen on pakotettu toimimaan tarkoin määrätyillä toimintatavoilla. Pienet tilat joutuvat lopettamaan kun toiminta käy mahdottomaksi. Moni viljelijä lyö hanskat tiskiin. Ei enää pärjää kun tuotteista saatava hinta on olematon. Eläinten ruoka on osittain täynnä kaikkea myrkkyä ei yksinkertaista kuin ennen. Eläimet pitää rokottaa. Ei ole enää puhdasta luomua kuten ennen. Suuret tilat sitten ovat kytköksissä suuriin keskusliikkeisiin. On tehotuotantoa josta päästään siihen että lihaa vihataan kun on sitä ”hiilidioksidia liikaa” joten karjatalous pitää ajaa alas hinnalla millä hyvänsä. Tästä voisi kirjoittaa romaanin mutta laulussa on monta säkeistöä ruodittavana.

”Suomen poika pellollansa
Työtä tehdä jaksaapi
Korvet kylmät voimallansa
Perkailee hän pelloksi.
Rauhass on hän riemullinen
Mies sodassa miehuullinen”

Ei paljon enää suomipoika peltoja perkaile. Pakettiin laittaa peltoja ja kesannolle. Ei kannata viljellä kun ei saa sitä mitä tuotteista pitäisi oikeasti saada. Olen kuullut että on kannattavampi heittää viljaa metsään maatumaan kuin myydä ihmisille leipää varten. Pellotkin pitää tarkastaa jatkuvasti ettei vaan ole ”huonoja siemeniä joukossa”

Ei paljon pieniä peltoja enää kynnetä auralla vaan hehtaaripeltoja varten pitää olla isot kalliit värmeet. Joihin sitten joutuu hattu kourassa hakemaan lainaa pankista. Huippukorolla tietysti kun pankit määrää saako viljelijä tarvitsemansa koneet.
Mitä rauhaan tulee niin sekin on nykypäivänä vähän eri käsite kuin laulun aikoihin. Ei enää paljon riemu ratkea kun elanto on samalla tavalla kovan työn takana kuin ennenkin mutta nyt täysin eri syistä. Päättäjät ovat unohtaneet tosielämän ja raha ratkaisee kaiken. Rahalla saa mitä vaan jopa uskollisuuden.

Mitä taas sotaan tulee niin suomalainen mies oli valmis isänmaan puolesta vaikka antamaan henkensä. Sodissa oltiin miehiä yhdessä, taisteltiin rinta rinnan isänmaan puolesta. Nyt ei oikein enää ole selvää jos sota tulisi minkä puolesta pitäisi taistella. On senverran erilaista nykypäivä Suomessa. Isänmaallisuuskin tulkitaan joissain piireissä eri tavoin. Kertomalla millaisen Suomen haluaa niin jos on eri linjoilla valtaväestön ja herrojen kanssa niin se on ”leimakirveksellä ohtaan”

”Suomen tytön poskipäihin
Veri vaatii kukkaset
Hall ei pysty harmaapäihin
Näit ei pane pakkaset
Luonnossa on lempeyttä
Sydämessä siveyttä”

Mitäs tästä nyt sitten sanoisi. Suomityttökin on vähän muuttunut aikojen saatossa. Ei ole enää kuin mainoksen ”elovenatyttö” vaaleat letit tuulessa heiluen kansallispukua kantaen.
Eikä romantiikka ole ”Taunon ja Ansan” tyyliin sitä heinäpeltoromantiikkaa. Pilviä ja sinistä taivasta. Ei kutsu tanssilavat kesäisin nuoria viettämään iltaa. Tutustumaan muihin nuoriin.
Nähdään discoissa tai netissä.

Ei seurustellakaan paljon ensin vaan suoraan asiaan. Yhteen vaan heti tai niitä yhden yön juttuja. Yöllä yhdessä aamulla kotiin ja sitten seuraava…
Romanttistako no jaa tiedä sitten…
Noh tästäkin riittäisi tarinaa mutta vielä on yksi säkeistö jäljellä.

”Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia
Valistus on viritetty
Järki hyvä herätetty”

Tässä onkin sitten kummasteltavaa. Suomi on ennen ollut maa josta ollaan oltu ylpeitä. Ennen ylioppilas oli arvostettu ja kunnioitettukin. Kaikkien tyttöjen unelma. Nyt kaikki vasta alkaakin siitä kun saa lakin päähänsä. Opiskelu ei enää ole herrojen kakaroita varten vaan yliopistot on jokaisen ulottuvilla. Rahaa tarvitaan edelleen mutta nyt on pankista haettavana sitä opintolainaa. Tosin sitä sitten riittääkin maksettavaksi vuosien ajaksi. Opiskelukin saattaa venyä joskus. Entisaikojen ”ikiteekkareita” on edelleenkin. He vaan ovat vähän erilaisia myös naispuolisia löytyy. Ravintoloissa on mukavampaa kuin kirjojen ääressä. Tosin monikaan ei enää viitsi lukea kirjoja kun netistä voi kuukkeloida ja loput tekoälyn avulla niin ei tarvii kirjoittaa itse pitkiä esseitä tai esitelmiä.
Tekoäly hoitaa hommat.

Kaikki ei tosin ravintoloissa pysty hillumaan vaan on tehtävä kolmeakin työtä saadaakseen rahaa – elämiseen.

Lopuksi viimeisin vaan ei vähäisin. Laulun viimeisiä sanoja ”valistus on viritetty järki hyvä herätetty” nyt vaan tuntuu siltä että se valistus on vähän mennyt metsään, muuttanut sisältöään. Opetus on jotain aivan ihmeellistä. Jopa sukupuolet ja biologia on unohdettu joten ”uusi valistus” on modernissa muodossaan jotain muuta kuin biologiaa tai muutenkin jotain mikä ei oikein vastaa todellisuutta. Pyritään tasapäistämään kaikki joten Pisatulokset joista oltiin kuuluisia ovat laskeneet kuin kissanhäntä. Koulukuriakaan ei enää kunnolla ole sekä on niin kansainvälistä niin kansainvälistä.
Joten lopuksi pitää todeta.
”Järki hyvä viritetty vaan järki hyvä kadotettu…”

Vastaa

GIPHY App Key not set. Please check settings

Talviajo väärillä renkailla voi johtaa onnettomuuksiin ja vakuutusongelmiin

Myöhäisillan pohdintoja – Panu Huuhtanen