Suomessa käydään kiihtyvää keskustelua itänaapuristamme.
Jos joku uskaltaa toivoa hyviä naapurisuhteita, kaupankäynnin ja turismin palauttamista, hänet leimataan helposti ”mielenvikaiseksi”. Halutaan tällainen henkilö jopa suljetulle osastolle kuten eräskin asian ilmaisi. Tällainen ilmapiiri on pelottava ja kertoo enemmän vihan lietsojista kuin kohteesta.
Rauhaa, vuoropuhelua ja yhteistyötä toivova ihminen ei ole sairas. Päinvastoin – yhteiskunta, jossa toisinajattelija tuomitaan, tarvitsee itse apua. Vihanhallinta on meillä aliarvostettu aihe. Nyt vihaa puretaan ihmisiin, jotka katsovat maailmaa eri kulmasta.
Erityisen huolestuttavaa on nuorten suomalaisten miesten lähteminen vieraisiin sotiin ilman ymmärrystä tilanteesta. He eivät ole palkkasotilaita, vaan kuumapäisiä nuoria, joiden päät on hämmentänyt sotaretoriikka ja sankaritarinat. Moni ei enää tiedä, miksi taistelee – kun oma maa ei ole uhattuna, mutta vieraan maan puolesta kaatumalla saa kunnian. Tämä johtaa turhiin kuolemiin, joita vanhemmat surevat koko elämänsä.
Sankaruutta ei ole kuolla vieraan maan puolesta, vaan oman maansa hyväksi – jos siihen on pakko ryhtyä. Tätä jokaisen vanhemman tulisi pohtia, ennen kuin antaa nuorensa lähteä muiden sotiin.
Samaan aikaan Suomessa panostetaan yhä enemmän puolustukseen, vaikka teknologia on muuttanut sodankäynnin luonteen. Tulevaisuuden uhka ei välttämättä ole näkyvä eikä konkreettinen. Silti valtavat resurssit valuvat asevarusteluun samalla kun kansalaisten perustarpeet jäävät taka-alalle.
Päättäjät eivät näe kansan todellista hätää. Talous sakkaa, hyvinvointi rapautuu – mutta prioriteetti on varautua mahdolliseen sotaan. Tämä on väärä suunta. Meidän pitäisi rakentaa rauhaa, ei pelkoa.
Marjaana Virtanen
GIPHY App Key not set. Please check settings